Koskapa viikonvaihteen uutistarjonta oli suhteellisen vähäistä (ei, minua ei kiinnosta kuorosota, ruotsin hovin kriisi eikä ainakaan bb-talo), joudun keksimään blogilleni muuta sisältöä, ja edellisviikon (ja sitä edeltävinä aikoina monenkin illan) mennessä erään yhtyeen erästä albumia kuunnellessa syntyi ajatus albumiesittelystä.
Eli viikon 46 albumivalintani: Coldplay - A Rush of blood to the head
Coldplay, tuo maailman unettavimmaksi äänestetty yhtye, on laajaa suosiota nauttiva poprock/alternative/mitäniitänytmuita/indie-yhtye, vaikkakin ainakaan suomessa ei sitä valtavirran musiikkitarjonnassa yleensä kuulla (poislukien YleX). Kyseessä oleva albumi yhtyeeltä julkaistiin wikipedian mukaan 26 elokuuta vuonna 2002, eli aivan tuoreesta tapauksesta ei tässä kirjoituksessa ole kyse. Ikä ei silti tämän lätyn harteita vielä paina, vaan luvassa on taattua Coldplayn rauhallista soundia, joka yhä edelleen tässä ladygagojen ja kateperryjen maailmassa tuntuu raikkaalta kuin pulahdus aamukuudelta hyytävään tunturipuroon.
Levyltä mainittavimmaksi veisuksi nousee omalla kohdallani avausraita nimeltään Politik, joka parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen suorastaan räjähtää käyntiin aggressiivisella kitarasoitannalla rumpujen takoessa Coldplayn mittapuulla seminopeaa rumpukomppia, jonka jälkeen kitaran ja rumpujen vaimetessa Chris Martin aloittaa herkähkön laulantansa pianon säestäessä, kunnes kohta jälleen mennään. Suoraan sanottuna minulla ei ole hajuakaan mistä heppu laulaa, sillä en ole pitänyt asiaa huomionarvoisena. Musiikki yksin riittää maalailemaan voimakkaita tunnetiloja, etenkin biisin siirtyessä lopun rauhallisen siirtymävaiheen jälkeen sen outro-vaiheeseen, joka edelleen kenties miljoonannen kuuntelukerran jälkeen saa yhä niskakarvat nousemaan pystyyn ja mielen väräjämään.
Hivenen vähemmälle huomiolle jätettäköön kakkosraitana kuultava In my place, joka on äänimaailmallaan ja iloisuudellaan voimakas kontrasti edeltävälle kappaleelle. Omaan korvaan alkoi tämän biisin kohdalla iskeä jo pieni puutuminen viikon kuuntelun jälkeen, enkä itse näe syytä kommentoida kappaletta sen enempää.
Seuraavana lähtee levyltä soimaan kappale joka kantaa nimeä God put a smile upon your face. Omaan korvaan kappaleesta välittyvä äänimaisema kuulostaa enimmäkseen harmaalta, enkä tässä tapauksessa tarkoita sen kuulostavan "ei miltään", vaan harmaalta. Nimenomaan harmaalta. Harmaalta kuin lokakuun alku.
Neljäntenä tulee omasta mielestäni loistavaa nimeä kantava kappale eli The Scientist, joka on rentoa enimmäkseen akustista syysiltamusiikkia, jota en koe kuitenkaan tarvetta kommentoida enempää.
Viidentenä soi kenties albumin eniten radiosoittoa saanut kappale, jonka joku saattaa nimeltä jo tunnistaakin eli Clocks, joka on myös yksi koko albumin kovimmista raidoista. Jo heti alussa äänimaisema nousee lähelle stratosfääriä, ja haikeankuuloinen kappale suorastaan pakottaa kuuntelijan vaikenemaan ja vain keskittymään kuulemaansa. Koko kappaleen ajan piano on tärkeässä osassa, ja tarkemmilla kaiuttimilla kuulee myös bassokitaran hiljaisen mutta tärkeän työn. Valitettavasti reilun viiden minuutin kesto on aivan aavistuksen liikaa tälle, ja lopussa kappale lähteekin toistamaan hivenen liikaa itseään. Siitä huolimatta kappale kilpailee tasaisesti Politikin kanssa kovimman raidan arvonimestä.
Albumin siirtyessä ehtoopuolelleen on soittolistassa huomiota herättämättömän Daylightin jälkeen vahvasti balladimainen Green eyes, joka koostuu pääosin Martinin laulannasta sekä kantrahtavan kitaran säestyksestä, vaikkakin lopussa liittyy mukaan myös muut instrumentit.
Kahdeksas kappale on melkein nyyhkyleffatsoundtrack-kamaa nimeltään Warning sign. Viulu nousee hallitsevaksi instrumentiksi kitaran jatkaessa hyvin akustisella linjallaan pianon jäädessä selvästi taka-alalle.
Yhdeksäntenä, ja kolmanneksi viimeisenä, kappaleena soi jälleen harmaata tavaraa nimeltään Whisper. Kuiskauksesta pidän levyn tarjonnasta kenties vähiten.
Kiekon kymmenes veisu on levyn nimikkoraita, jonka nimen fiksuimmat saattavat jopa arvata. Akustinen meno jatkuu tässä biisissä, joskin Martinin ääni on selkeästi hallitseva komponentti.
Levy päättyy sen arvolle sopivasti kappaleeseen nimeltä Amsterdam joka on jälleen pianon ja Chrisin leikkikenttää muun orkesterin liittyessä mukaan vasta aivan loppumetreillä.
Loppumetreillä lie myös tämä kirjoitelma tästä eräästä Coldplayn hienoimmista albumeista. Joitakin biisejä olisin voinut kommentoida enemmän, joitakin jopa vähemmän, mutta toimikoon tämä ainakin blogin tilantäyttäjänä sekä yleiskuvaelmana mielipiteestäni A rush of blood to the headistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti