(Väärinkäsitysten ehkäisemiseksi tiukkapipoisempia voisin kehoittaa löysäämään aavistuksen otsapantaa turhien konfliktien välttämiseksi.)
Olen syntinen ihminen. En perinteisessä uskonnollisessa mielessä, mutta harjoitan erästä nykyajan synneistä suurinta; autoilua (sekä, aiemmin vähenemässä mutta jälleen kasvavassa, määrin myös moottoripyöräilyä) ja kaikenkukkuraksi suhteellisen vanhalla -90 luvun alkupuoliskoa edustavalla autolla! Autovalintani puolustukseksi voisin tosin myös todeta että tämä kyseinen vahvasti lentokoneisiin liittyvä automerkki aloitti biopolttoainekokeilunsa jo -70 luvun lopulla, kun muut valmistajat suurimmaksi osaksi vielä uneksivat sellaisista asioista kuin moniventtiilitekniikka perheautossa. Mutta yhtäkaikki olen autoilua harrastavana niin ympäristön ja luonnon kuin Kunnon Kansalaistenkin vihollismies. Onnekseni (vai epäonnekseni?) en ole yksin harrastukseni ja liikkumistapani kanssa, sillä myös oulussa on runsaasti samanmielistä sakkia jokaikinen päivä liikenteessä, ja tästä rakentamastani ihka-aidosta aasinsillasta pääsenkin varsinaiseen aiheeseen eli:
OULUN TIELIIKENNE
Joskus Oulussa autolla (tai m-pyörällä) liikkuessa tulee ajatelleeksi että sanontaan "ookko nää oulusta pelekääkkö nää polliisia" voisi monikin oululainen autoilija vastata myöntävästi. En kuitenkaan usko että "polliisien peleko" on suurikaan syy oululaiseen etanamode-liikkumiseen, vaan syyt lienevät jossain muualla, sillä Oulussa omien havaintojeni mukaan ihmiset todellakin ajavat hyvin, hyvin varoen liikenteessä, joskus/yleensä jopa niin varoen että muualta saapunutta rupeaa kismittämään. Oulun liikenteessä eniten pinnaa koettelevat seikat voisikin listata seuraavalla tavalla, alkaen pienimmästä pahasta suurimpaan:
3.Nopeusrajoituksen osoittamaan nopeuteen pääsemättömyys
2. Liikennevalojen toiminta(tai paremminkin sen puute ja/tai vajavaisuus)
1.Risteysajo
En osaa tahi uskalla varmaksi mennä mitään sanomaan, mutta oulun nopeusrajoitukset tuntuvat joskus kovin kummallisen alhaisilta (tiedän jokusen tienpätkää joilla voisi hyvinkin olla 80 rajoitus nykyisen 60 sijasta, ja motarin kesät talvet säilyvä ajoittainen 80 rajoitus on outo). Ikäänkuin tämä ei vielä riittäisi, tuntuu hyvin usein että ne ovat todellakin suurin sallittu kattonopeus jota ei missään tapauksessa saa ylittää, sillä enemmän kuin usein totean edelläni, sivuillani sekä perässäni ajavien autojen ajavan tasaisenvarmaa neljän-viiden kympin vauhtia vaikka olosuhteet ja nopeusrajoitus mahdollistaisi sen kuudenkinkympin. Mainittakoon että en näe turvallisessa ajotyylissä mitään väärää vaan pikemminkin päinvastoin, mutta liika on ehdottomasti liikaa.
Silloin kun kuitenkin nopeusrajoituksen sallimaan nopeuteen päästään on siihen nopeuteen kiihdyttäminen lähes tuskallisen hidasta. Liekkö sitten on vallalla illuusio että hyvin hitaasti kiihdyttäen ajaminen olisi taloudellista. Mene ja tiedä sillä näinhän asia ei ole, vaan liian aikaisin isommalle vaihtaen sekä kaasupoljinta säästäen kärsivät niin auton voimansiirto, moottori, taloudellisuus kuin muiden tielläliikkujien (minun ainakin) hermot.
Tahtoisin kovasti uskoa, että liikennevalojärjestelmää suunnitellessa järki on ollut mukana ja toiminta on optimaalisesti mitoitettu ettei mikään katu pääsisi tukkeutumaan. Oulussa ajaessa usko tähän on kuitenkin välistä suurella koetuksella, ja mieleen hiipii kerettiläisiä ajatuksia että koko liikennevalojärjestelmä on maanantaitöinä mahdollisimman halvalla vähänsinnepäin tehty. Muutamat valot toimivat kieltämättä mallikkaasti (Alakyläntie/Kemintie) mutta etenkin Tuiran lävitse kulkevan Valtatien valojärjestelmä saa autoilijan sapen kiehahtamaan turhankin lämpimäksi. Kyseiset valot ovat vain esimerkki, ja vastaavalla ajastetulla idiotismialgoritmilla toimivia valoja löytyy myös muualta.
Liikennevalot liittyvät myös hyvin kiinteästi listani viimeiseen kohtaan eli siihen risteysajoon. Oulun risteysajo on kummallisinta mitä minulle on tässä maassa vastaan tullut, sillä reagointiaika valojen vihreäksi vaihtumiseen on useimmiten pitkä ja muulloin hyvin pitkä. Sekunteja jonossa laskeskeleva pääsee laskuissaan liian monesti lähemmäksi kymmentä kuin nollaa, ja ilmiön ollessa kumulatiivinen on yksi syy oulun ruuhkaisuuteen löydetty. Myöskin risteysajotyyli on niin kesähelteillä kuin talvipakkasillakin staattinen, ja noudattaa edellä kertomaani trendiä: hitaasti. Risteyksen ollessa hiemankaan suurempi sen koko kasvaa nälkävuoden mittoihin jonon edetessä kävelyvauhtia risteyksen yli, ja tarkkakorvainen kuulee kuinka kytkin hiljaa itkeksii surkeaa kohtaloaan. Toisaalta mikäli kytkin olisi ajatteleva olio, voisi kuljettaja osoittaa myötätuntoaan tirauttamalla itsekin kyyneleen.
Tekstiäni oikolukiessa tulin hivenen katumapäälle kenties hieman tylystä mielipiteestäni. Sanoin hivenen, eli se tarkoittaa etten aio pyyhkiä mitään pois, mutta lieventävän sanan tai pari voisin lausua: En kannata mitenkään rämäpäistä tai vaarallista ajotyyliä, eikä tämä liikennekulttuuri nyt NIIN paha aina ole kuin miltä saan sen kuulostamaan vaikka usein hermo meinaakin kärytä. En myöskään osoita sormella ketään enkä mitään tiettyä ryhmää sillä kyllä oulun liikenteessä tasa-arvo toimii ja kaikki ikään tai sukupuoleen katsomatta ajavat pääosin samallalailla hitaasti ja varmasti.
Ja sitäpaitsi; Oulu on kaunis kaupunki kauniine naisineen, niin onpahan edes jotain katseltavaa siinä jonossa hitaasti eteenpäin valuessa.
Turvallisia kilometrejä liikenteessä toivottaa 34.
tiistai 30. marraskuuta 2010
maanantai 15. marraskuuta 2010
Kylmäsoitantaa
Koskapa viikonvaihteen uutistarjonta oli suhteellisen vähäistä (ei, minua ei kiinnosta kuorosota, ruotsin hovin kriisi eikä ainakaan bb-talo), joudun keksimään blogilleni muuta sisältöä, ja edellisviikon (ja sitä edeltävinä aikoina monenkin illan) mennessä erään yhtyeen erästä albumia kuunnellessa syntyi ajatus albumiesittelystä.
Eli viikon 46 albumivalintani: Coldplay - A Rush of blood to the head
Coldplay, tuo maailman unettavimmaksi äänestetty yhtye, on laajaa suosiota nauttiva poprock/alternative/mitäniitänytmuita/indie-yhtye, vaikkakin ainakaan suomessa ei sitä valtavirran musiikkitarjonnassa yleensä kuulla (poislukien YleX). Kyseessä oleva albumi yhtyeeltä julkaistiin wikipedian mukaan 26 elokuuta vuonna 2002, eli aivan tuoreesta tapauksesta ei tässä kirjoituksessa ole kyse. Ikä ei silti tämän lätyn harteita vielä paina, vaan luvassa on taattua Coldplayn rauhallista soundia, joka yhä edelleen tässä ladygagojen ja kateperryjen maailmassa tuntuu raikkaalta kuin pulahdus aamukuudelta hyytävään tunturipuroon.
Levyltä mainittavimmaksi veisuksi nousee omalla kohdallani avausraita nimeltään Politik, joka parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen suorastaan räjähtää käyntiin aggressiivisella kitarasoitannalla rumpujen takoessa Coldplayn mittapuulla seminopeaa rumpukomppia, jonka jälkeen kitaran ja rumpujen vaimetessa Chris Martin aloittaa herkähkön laulantansa pianon säestäessä, kunnes kohta jälleen mennään. Suoraan sanottuna minulla ei ole hajuakaan mistä heppu laulaa, sillä en ole pitänyt asiaa huomionarvoisena. Musiikki yksin riittää maalailemaan voimakkaita tunnetiloja, etenkin biisin siirtyessä lopun rauhallisen siirtymävaiheen jälkeen sen outro-vaiheeseen, joka edelleen kenties miljoonannen kuuntelukerran jälkeen saa yhä niskakarvat nousemaan pystyyn ja mielen väräjämään.
Hivenen vähemmälle huomiolle jätettäköön kakkosraitana kuultava In my place, joka on äänimaailmallaan ja iloisuudellaan voimakas kontrasti edeltävälle kappaleelle. Omaan korvaan alkoi tämän biisin kohdalla iskeä jo pieni puutuminen viikon kuuntelun jälkeen, enkä itse näe syytä kommentoida kappaletta sen enempää.
Seuraavana lähtee levyltä soimaan kappale joka kantaa nimeä God put a smile upon your face. Omaan korvaan kappaleesta välittyvä äänimaisema kuulostaa enimmäkseen harmaalta, enkä tässä tapauksessa tarkoita sen kuulostavan "ei miltään", vaan harmaalta. Nimenomaan harmaalta. Harmaalta kuin lokakuun alku.
Neljäntenä tulee omasta mielestäni loistavaa nimeä kantava kappale eli The Scientist, joka on rentoa enimmäkseen akustista syysiltamusiikkia, jota en koe kuitenkaan tarvetta kommentoida enempää.
Viidentenä soi kenties albumin eniten radiosoittoa saanut kappale, jonka joku saattaa nimeltä jo tunnistaakin eli Clocks, joka on myös yksi koko albumin kovimmista raidoista. Jo heti alussa äänimaisema nousee lähelle stratosfääriä, ja haikeankuuloinen kappale suorastaan pakottaa kuuntelijan vaikenemaan ja vain keskittymään kuulemaansa. Koko kappaleen ajan piano on tärkeässä osassa, ja tarkemmilla kaiuttimilla kuulee myös bassokitaran hiljaisen mutta tärkeän työn. Valitettavasti reilun viiden minuutin kesto on aivan aavistuksen liikaa tälle, ja lopussa kappale lähteekin toistamaan hivenen liikaa itseään. Siitä huolimatta kappale kilpailee tasaisesti Politikin kanssa kovimman raidan arvonimestä.
Albumin siirtyessä ehtoopuolelleen on soittolistassa huomiota herättämättömän Daylightin jälkeen vahvasti balladimainen Green eyes, joka koostuu pääosin Martinin laulannasta sekä kantrahtavan kitaran säestyksestä, vaikkakin lopussa liittyy mukaan myös muut instrumentit.
Kahdeksas kappale on melkein nyyhkyleffatsoundtrack-kamaa nimeltään Warning sign. Viulu nousee hallitsevaksi instrumentiksi kitaran jatkaessa hyvin akustisella linjallaan pianon jäädessä selvästi taka-alalle.
Yhdeksäntenä, ja kolmanneksi viimeisenä, kappaleena soi jälleen harmaata tavaraa nimeltään Whisper. Kuiskauksesta pidän levyn tarjonnasta kenties vähiten.
Kiekon kymmenes veisu on levyn nimikkoraita, jonka nimen fiksuimmat saattavat jopa arvata. Akustinen meno jatkuu tässä biisissä, joskin Martinin ääni on selkeästi hallitseva komponentti.
Levy päättyy sen arvolle sopivasti kappaleeseen nimeltä Amsterdam joka on jälleen pianon ja Chrisin leikkikenttää muun orkesterin liittyessä mukaan vasta aivan loppumetreillä.
Loppumetreillä lie myös tämä kirjoitelma tästä eräästä Coldplayn hienoimmista albumeista. Joitakin biisejä olisin voinut kommentoida enemmän, joitakin jopa vähemmän, mutta toimikoon tämä ainakin blogin tilantäyttäjänä sekä yleiskuvaelmana mielipiteestäni A rush of blood to the headistä.
Eli viikon 46 albumivalintani: Coldplay - A Rush of blood to the head
Coldplay, tuo maailman unettavimmaksi äänestetty yhtye, on laajaa suosiota nauttiva poprock/alternative/mitäniitänytmuita/indie-yhtye, vaikkakin ainakaan suomessa ei sitä valtavirran musiikkitarjonnassa yleensä kuulla (poislukien YleX). Kyseessä oleva albumi yhtyeeltä julkaistiin wikipedian mukaan 26 elokuuta vuonna 2002, eli aivan tuoreesta tapauksesta ei tässä kirjoituksessa ole kyse. Ikä ei silti tämän lätyn harteita vielä paina, vaan luvassa on taattua Coldplayn rauhallista soundia, joka yhä edelleen tässä ladygagojen ja kateperryjen maailmassa tuntuu raikkaalta kuin pulahdus aamukuudelta hyytävään tunturipuroon.
Levyltä mainittavimmaksi veisuksi nousee omalla kohdallani avausraita nimeltään Politik, joka parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen suorastaan räjähtää käyntiin aggressiivisella kitarasoitannalla rumpujen takoessa Coldplayn mittapuulla seminopeaa rumpukomppia, jonka jälkeen kitaran ja rumpujen vaimetessa Chris Martin aloittaa herkähkön laulantansa pianon säestäessä, kunnes kohta jälleen mennään. Suoraan sanottuna minulla ei ole hajuakaan mistä heppu laulaa, sillä en ole pitänyt asiaa huomionarvoisena. Musiikki yksin riittää maalailemaan voimakkaita tunnetiloja, etenkin biisin siirtyessä lopun rauhallisen siirtymävaiheen jälkeen sen outro-vaiheeseen, joka edelleen kenties miljoonannen kuuntelukerran jälkeen saa yhä niskakarvat nousemaan pystyyn ja mielen väräjämään.
Hivenen vähemmälle huomiolle jätettäköön kakkosraitana kuultava In my place, joka on äänimaailmallaan ja iloisuudellaan voimakas kontrasti edeltävälle kappaleelle. Omaan korvaan alkoi tämän biisin kohdalla iskeä jo pieni puutuminen viikon kuuntelun jälkeen, enkä itse näe syytä kommentoida kappaletta sen enempää.
Seuraavana lähtee levyltä soimaan kappale joka kantaa nimeä God put a smile upon your face. Omaan korvaan kappaleesta välittyvä äänimaisema kuulostaa enimmäkseen harmaalta, enkä tässä tapauksessa tarkoita sen kuulostavan "ei miltään", vaan harmaalta. Nimenomaan harmaalta. Harmaalta kuin lokakuun alku.
Neljäntenä tulee omasta mielestäni loistavaa nimeä kantava kappale eli The Scientist, joka on rentoa enimmäkseen akustista syysiltamusiikkia, jota en koe kuitenkaan tarvetta kommentoida enempää.
Viidentenä soi kenties albumin eniten radiosoittoa saanut kappale, jonka joku saattaa nimeltä jo tunnistaakin eli Clocks, joka on myös yksi koko albumin kovimmista raidoista. Jo heti alussa äänimaisema nousee lähelle stratosfääriä, ja haikeankuuloinen kappale suorastaan pakottaa kuuntelijan vaikenemaan ja vain keskittymään kuulemaansa. Koko kappaleen ajan piano on tärkeässä osassa, ja tarkemmilla kaiuttimilla kuulee myös bassokitaran hiljaisen mutta tärkeän työn. Valitettavasti reilun viiden minuutin kesto on aivan aavistuksen liikaa tälle, ja lopussa kappale lähteekin toistamaan hivenen liikaa itseään. Siitä huolimatta kappale kilpailee tasaisesti Politikin kanssa kovimman raidan arvonimestä.
Albumin siirtyessä ehtoopuolelleen on soittolistassa huomiota herättämättömän Daylightin jälkeen vahvasti balladimainen Green eyes, joka koostuu pääosin Martinin laulannasta sekä kantrahtavan kitaran säestyksestä, vaikkakin lopussa liittyy mukaan myös muut instrumentit.
Kahdeksas kappale on melkein nyyhkyleffatsoundtrack-kamaa nimeltään Warning sign. Viulu nousee hallitsevaksi instrumentiksi kitaran jatkaessa hyvin akustisella linjallaan pianon jäädessä selvästi taka-alalle.
Yhdeksäntenä, ja kolmanneksi viimeisenä, kappaleena soi jälleen harmaata tavaraa nimeltään Whisper. Kuiskauksesta pidän levyn tarjonnasta kenties vähiten.
Kiekon kymmenes veisu on levyn nimikkoraita, jonka nimen fiksuimmat saattavat jopa arvata. Akustinen meno jatkuu tässä biisissä, joskin Martinin ääni on selkeästi hallitseva komponentti.
Levy päättyy sen arvolle sopivasti kappaleeseen nimeltä Amsterdam joka on jälleen pianon ja Chrisin leikkikenttää muun orkesterin liittyessä mukaan vasta aivan loppumetreillä.
Loppumetreillä lie myös tämä kirjoitelma tästä eräästä Coldplayn hienoimmista albumeista. Joitakin biisejä olisin voinut kommentoida enemmän, joitakin jopa vähemmän, mutta toimikoon tämä ainakin blogin tilantäyttäjänä sekä yleiskuvaelmana mielipiteestäni A rush of blood to the headistä.
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Alkuviikon uutisia
Koska kyseessä on ihka ensimmäinen blogikirjoitukseni, suonette anteeksi pienen inside-huumorin heti alkuun:
#include <iostream.h>
Void main()
{
cout <<"Hello world!"<<endl;
}
Siirtykäämme sitten itse aiheisiin. Iltalehti uutisoi maanantaina seuraavaa:
Räjähdys tapahtui puoli seitsemältä illalla paikallista aikaa. Se aiheutti hälytyksen, joka on kolmanneksi vakavin neliportaisella asteikolla. Reaktori pidetään suljettuna, kunnes asiantuntijat saavat selvitettyä räjähdyksen syyn.
Eli ydinvoimalassa räjähti. Vai pitäisikö kuitenkin sanoa "räjähti", sillä räjähdys useimmiten luokitellaan nopeaksi kemialliseksi reaktioksi, jossa vapautuu suuri määrä lämpö- ja liike-energiaa. Olen itse erittäin skeptinen että minkäänmoinen muuntaja tähän kykenisi, sillä tapahtumassa ei taatusti vapaudu suuria määriä liike-energiaa ja useimmiten ei lämpöenergiaakaan. Tämän lisäksi muuntajat sijaitsevat yleensä jossain aivan muualla kuin reaktorikammiossa, joten potentiaalia aiheuttaa laajempaa tuhoa tämänkertaisella "räjähdyksellä" ei ollut. Eli ei voittoa ydinvoiman vastustajille tällä kertaa.
Mutta mutta, uutisesta käy kuin käykin jotain järkevääkin esille, eli automaattiset turvajärjestelmät todellakin toimivat. Tämä nyt ei sinänsä asiaan perehtyneelle ole mikään uutinen, mutta joillekin se voi olla (esimerkiksi niille samoille henkilöille, jotka kuvittelevat ydinvoiman syntyvän veden jauhaessa kiviä toisiaan vasten).
Uutinen kuitenkin jatkuu seuraavalla tavalla:
Voimalan omistavan Entergy-yhtiön toisessa voimalassa tapahtui onnettomuus vain puoli tuntia Indian Pointin räjähdyksen jälkeen. Vermont Yankee -ydinvoimalassa huomattiin, että radioaktiivista vettä vuoti vaurioituneesta putkesta.
No jopas nyt on Entergy-yhtiöllä ollut huono päivä. Uutisessa jätetään tosin mainitsematta sellainen oikean tiedon kannalta oleellinen asia, että missähän piirissä tämä vuoto on mahtanut tapahtua. Primääripiirin vuodot ovat hieman ikäviä, mutta todennäköisesti tässä ei nyt ollut kyse siitä, vaan jostain ulommasta piiristä. Onni onnettomuudessakin.
Well, kuten londonissa sanotaan, uutinen olikin aika floppi ja siitä tuskin juuri kohua irtoaa. Jätettäköön tämä aihe ja siirrytään seuraavaan, joka (iltalehtien myynnin kannalta) kätevästi seurailee aiempaa eduskunnan palkankorotuksen aiheuttamaa kohua, eli
Kansanedustajille torkkupeitot - 127€ kappale! (http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010110912662631_uu.shtml)
Jopas nyt on jotakin! Taas laitetaan verorahoja haisemaan niin että tuntuu! Kai. Vai?
Mikä ihme edes on torkkupeitto? Käsite oli minulle outo, joten pikainen googletus joka ei kuitenkaan vielä vastausta anna. Mutta vihjeitä se sensijaan antaa, eli kyseessä lie jonkinsortin päiväpeitto ja samalla eräänlainen sisustuselementti. Ok, nyt kun tietää mistä on kyse, voi asiaa hetken pohtiakin.
Eli eduskunta hankki torkkupeittoja kansanedustajille sekä avustajille vajaalla kolmellakymmenellä kiloeurolla. Ensinnäkin vaikka summa voi tuntua normaalin kansalaisen mielestä suurehkolta, ei se sitä valtion budjetissa ole, vaan se on lähes häviävän pieni summa. Toiseksi, kun muistetaan, että kappalehinta on vain/"vain" (en tiedä mitä ne sitten yleensä maksavat) 127 euroa, ei se enää tunnukaan aivan niin pahalta. Kolmanneksi, en ainakaan minä tiedä ovatko nämä kyseiset rievut jokaisen kansanedustajan/avustajan henkilökohtaisia vai kuuluvatko ne eduskunnalle. Mikäli ne ovat eduskunnan eivätkä henkilökohtaisia, on kyseessä pidemmän ajan kertainvestointi, jolloin summa tulee luonnollisesti jakaa useamman vuoden ajalle, jolloin halvemmat viltit voisivatkin yllättäin tulla kalliimmaksi.
Kyseisten vilttien tarpeellisuuteen en lähde ottamaan voimakkaammin kantaa, vaan sen saavat määrittää muut. Tyydyn kuitenkin itsekseni hymähtämään.
Tätä tekstiä kirjoittaessa Kokoomuksen kansanedustaja Heikki A.Ollila on kommentoinut jo iltalehdessä torkkupeittoja, ja kertoo "niiden tulleen pyytämättä ja yllättäen". Tämä on hyvä tieto, sillä kannattaa muistaa että eivät kansanedustajat itse läheskään aina etujaan määrittele.
Iltalehden uutisissa seuraava vähänkään (ei paljoa, vähän vain) kommentoimisen arvoinen uutinen liittyy jälleen eduskuntaan, ja tarkemmin vielä kansanedustajien hulppeisiiin etuihin. Linkki uutiseen:
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010111012668309_uu.shtml
Uutinen alkaa näin:
Muut työtä tekevät saattavat vain haaveilla niistä eduista, jotka lankeavat kansanedustajille luonnostaan.
Ei tarvitse kuin piipahtaa Eduskuntaravintolassa. Eilisen lounaslistan suosikki oli jauhelihasta tehty metsästäjänpihvi. Sellaisen sai omakseen viidellä eurolla. Kenen työmaaruokalassa on vastaavat hinnat?
"Muut työtä tekevät", joka siis ilmeisesti viittaa duunareihin, saavat haaveilla kyllä aivan yhtälailla kenen tahansa korkeamman tason johtajan oloihin. Sillä erotuksella, että kansanedustajaksi kenellä tahansa on periaatteellinen mahdollisuus päästä. Ja tuollaisen lounaan saa muuten melko monestakin paikasta tarvitsematta maksaa itseään kipeäksi. Tässä lienee suurin tekijä paikkakunta.
Uutinen jatkuu: Herkkuja on eduskuntatalo muutenkin täynnä. Kansanedustajilla on käytössään kuntosali, sauna ja uima-allas. Jopa saunapyyhkeet ja uimahousut kustannetaan verovaroin.
No, tiedän useammankin paikan joiden työsuhde-etuihin kuuluu saunatilat ja joihinkin jopa uima-altaat. Useat työnantajat tyytyvät silti mahdollistamaan vain puoli-ilmaisia kuntosali- ja uimahallivuoroja. Toki tässä on se pieni ero, että eduskunnassa maksetaan tämä lysti valtion kassasta, eli siis verorahoista. Tärkeä tieto olisi, että paljonko se sitten maksaa. Epäilen että osuus on kokolailla pieni valtion muuhun budjettiin nähden.
Mutta osaa Iltalehti uutisoida iloisistakin asioista: http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010111012674570_uu.shtml
Eli lumimyräkkä siirtyy kohti pohjoista! Tämä on hyvä, todella hyvä. Lunta kun on hivenen heikonlaisesti tänäalkutalvena saatu tänne Oulun leveyksille. Näin iloiseen uutiseen on hyvä päättää myös tämä kirjoitus.
#include <iostream.h>
Void main()
{
cout <<"Hello world!"<<endl;
}
Siirtykäämme sitten itse aiheisiin. Iltalehti uutisoi maanantaina seuraavaa:
Ydinvoimalassa räjähti New Yorkissa (http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2010110812658368_ul.shtml)
Indian Pointin ydinvoimalan reaktori sulkeutui automaattisesti muuntajan räjähdettyä, kertoo Fox News. Kukaan ei loukkaantunut onnettomuudessa eikä radioaktiivista materiaalia vuotanut.Räjähdys tapahtui puoli seitsemältä illalla paikallista aikaa. Se aiheutti hälytyksen, joka on kolmanneksi vakavin neliportaisella asteikolla. Reaktori pidetään suljettuna, kunnes asiantuntijat saavat selvitettyä räjähdyksen syyn.
Eli ydinvoimalassa räjähti. Vai pitäisikö kuitenkin sanoa "räjähti", sillä räjähdys useimmiten luokitellaan nopeaksi kemialliseksi reaktioksi, jossa vapautuu suuri määrä lämpö- ja liike-energiaa. Olen itse erittäin skeptinen että minkäänmoinen muuntaja tähän kykenisi, sillä tapahtumassa ei taatusti vapaudu suuria määriä liike-energiaa ja useimmiten ei lämpöenergiaakaan. Tämän lisäksi muuntajat sijaitsevat yleensä jossain aivan muualla kuin reaktorikammiossa, joten potentiaalia aiheuttaa laajempaa tuhoa tämänkertaisella "räjähdyksellä" ei ollut. Eli ei voittoa ydinvoiman vastustajille tällä kertaa.
Mutta mutta, uutisesta käy kuin käykin jotain järkevääkin esille, eli automaattiset turvajärjestelmät todellakin toimivat. Tämä nyt ei sinänsä asiaan perehtyneelle ole mikään uutinen, mutta joillekin se voi olla (esimerkiksi niille samoille henkilöille, jotka kuvittelevat ydinvoiman syntyvän veden jauhaessa kiviä toisiaan vasten).
Uutinen kuitenkin jatkuu seuraavalla tavalla:
Voimalan omistavan Entergy-yhtiön toisessa voimalassa tapahtui onnettomuus vain puoli tuntia Indian Pointin räjähdyksen jälkeen. Vermont Yankee -ydinvoimalassa huomattiin, että radioaktiivista vettä vuoti vaurioituneesta putkesta.
No jopas nyt on Entergy-yhtiöllä ollut huono päivä. Uutisessa jätetään tosin mainitsematta sellainen oikean tiedon kannalta oleellinen asia, että missähän piirissä tämä vuoto on mahtanut tapahtua. Primääripiirin vuodot ovat hieman ikäviä, mutta todennäköisesti tässä ei nyt ollut kyse siitä, vaan jostain ulommasta piiristä. Onni onnettomuudessakin.
Well, kuten londonissa sanotaan, uutinen olikin aika floppi ja siitä tuskin juuri kohua irtoaa. Jätettäköön tämä aihe ja siirrytään seuraavaan, joka (iltalehtien myynnin kannalta) kätevästi seurailee aiempaa eduskunnan palkankorotuksen aiheuttamaa kohua, eli
Kansanedustajille torkkupeitot - 127€ kappale! (http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010110912662631_uu.shtml)
Jopas nyt on jotakin! Taas laitetaan verorahoja haisemaan niin että tuntuu! Kai. Vai?
Mikä ihme edes on torkkupeitto? Käsite oli minulle outo, joten pikainen googletus joka ei kuitenkaan vielä vastausta anna. Mutta vihjeitä se sensijaan antaa, eli kyseessä lie jonkinsortin päiväpeitto ja samalla eräänlainen sisustuselementti. Ok, nyt kun tietää mistä on kyse, voi asiaa hetken pohtiakin.
Eli eduskunta hankki torkkupeittoja kansanedustajille sekä avustajille vajaalla kolmellakymmenellä kiloeurolla. Ensinnäkin vaikka summa voi tuntua normaalin kansalaisen mielestä suurehkolta, ei se sitä valtion budjetissa ole, vaan se on lähes häviävän pieni summa. Toiseksi, kun muistetaan, että kappalehinta on vain/"vain" (en tiedä mitä ne sitten yleensä maksavat) 127 euroa, ei se enää tunnukaan aivan niin pahalta. Kolmanneksi, en ainakaan minä tiedä ovatko nämä kyseiset rievut jokaisen kansanedustajan/avustajan henkilökohtaisia vai kuuluvatko ne eduskunnalle. Mikäli ne ovat eduskunnan eivätkä henkilökohtaisia, on kyseessä pidemmän ajan kertainvestointi, jolloin summa tulee luonnollisesti jakaa useamman vuoden ajalle, jolloin halvemmat viltit voisivatkin yllättäin tulla kalliimmaksi.
Kyseisten vilttien tarpeellisuuteen en lähde ottamaan voimakkaammin kantaa, vaan sen saavat määrittää muut. Tyydyn kuitenkin itsekseni hymähtämään.
Tätä tekstiä kirjoittaessa Kokoomuksen kansanedustaja Heikki A.Ollila on kommentoinut jo iltalehdessä torkkupeittoja, ja kertoo "niiden tulleen pyytämättä ja yllättäen". Tämä on hyvä tieto, sillä kannattaa muistaa että eivät kansanedustajat itse läheskään aina etujaan määrittele.
Iltalehden uutisissa seuraava vähänkään (ei paljoa, vähän vain) kommentoimisen arvoinen uutinen liittyy jälleen eduskuntaan, ja tarkemmin vielä kansanedustajien hulppeisiiin etuihin. Linkki uutiseen:
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010111012668309_uu.shtml
Uutinen alkaa näin:
Muut työtä tekevät saattavat vain haaveilla niistä eduista, jotka lankeavat kansanedustajille luonnostaan.
Ei tarvitse kuin piipahtaa Eduskuntaravintolassa. Eilisen lounaslistan suosikki oli jauhelihasta tehty metsästäjänpihvi. Sellaisen sai omakseen viidellä eurolla. Kenen työmaaruokalassa on vastaavat hinnat?
"Muut työtä tekevät", joka siis ilmeisesti viittaa duunareihin, saavat haaveilla kyllä aivan yhtälailla kenen tahansa korkeamman tason johtajan oloihin. Sillä erotuksella, että kansanedustajaksi kenellä tahansa on periaatteellinen mahdollisuus päästä. Ja tuollaisen lounaan saa muuten melko monestakin paikasta tarvitsematta maksaa itseään kipeäksi. Tässä lienee suurin tekijä paikkakunta.
Uutinen jatkuu: Herkkuja on eduskuntatalo muutenkin täynnä. Kansanedustajilla on käytössään kuntosali, sauna ja uima-allas. Jopa saunapyyhkeet ja uimahousut kustannetaan verovaroin.
No, tiedän useammankin paikan joiden työsuhde-etuihin kuuluu saunatilat ja joihinkin jopa uima-altaat. Useat työnantajat tyytyvät silti mahdollistamaan vain puoli-ilmaisia kuntosali- ja uimahallivuoroja. Toki tässä on se pieni ero, että eduskunnassa maksetaan tämä lysti valtion kassasta, eli siis verorahoista. Tärkeä tieto olisi, että paljonko se sitten maksaa. Epäilen että osuus on kokolailla pieni valtion muuhun budjettiin nähden.
Mutta osaa Iltalehti uutisoida iloisistakin asioista: http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010111012674570_uu.shtml
Eli lumimyräkkä siirtyy kohti pohjoista! Tämä on hyvä, todella hyvä. Lunta kun on hivenen heikonlaisesti tänäalkutalvena saatu tänne Oulun leveyksille. Näin iloiseen uutiseen on hyvä päättää myös tämä kirjoitus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)